Katselin tässä blogini tilastoja, ja huomasin että aika usea eksyy tänne Blogilistan kautta hakusanalla "laihdutus". Ensimmäisessä postauksessa mainitsin olevani ikuinen laihduttaja, mutta en halua tehdä tästä mitään painontarkkailublogia päivittäisine kalorimäärineen. Myönnän pitäneeni joskus sellaistakin, mutta nykyään pelkkään laihdutukseen keskittyvät blogit ovat mielestäni hieman yksitoikkoisia ja joskus jopa angstisia. ( Anteeksi kovasti kaikki laihdutusblogien pitäjät, älkää ottako itseenne :) ) Ajattelin nyt kuitenkin jonkinverran kertoilla tästä välillä epätoivoisen oloisesta projektistani, sen verran suuri osa elämäänihän sekin on. Kuvat ovat minusta tältä talvelta, ja ne ovat juuri niitä kamalia epäimartelevia, jotka yleensä jätetään kansion pohjille makaamaan. Tähän aiheeseen ne kuitenkin sopivat kuin nenä päähän.
Olen aina ollut pienikokoinen, siis lyhyt. Pikkuisena olin myös siro ja hoikka. Jossain kohti alkoi kuitenkin mennä pieleen, ja ala-asteelta lähtien olin sitten se paksu lapsi. En kävellyt koulumatkoja, koska sinne oli matkaa muutama kilometri, ja vasta yli 10- vuotiaat saivat pyöräillä. Äitini ei voinut urheilla kipeän selän takia, isällä oli aina kiire, ja ala-asteen koululiikunnasta minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa. Inhosin sitä! En osannut juosta enkä hiihtää, en tykännyt jalkapallosta ja olin hidas uimari ja luistelija. Olin aina enempi lukutoukka ja runolapsi, koulun viereisen kirjaston työntekijät tervehtivät minua vieläkin nimeltä ja kyselevät mitä kuuluu... :D Luulen, että en olisi alkanut kammota koulun liikuntatunteja niin syvästi, jos opettajat olisivat olleet hieman tahdikkaampia ja kannustavampia. Otetaan esimerkiksi hiihto: olin muksahdellut nurin niin monessa mäessä ja lentänyt metsään, että oikeasti pelkäsin sitä (nimimerkki kammoan alamäkiä edelleen). Opettajien mukaan olin kuitenkin vain laiska ja tottelematon, joten samaa Puijon mäkireittiä minut aina pakotettiin hiihtämään. Kostin avaamalla toisen sukseni aina "vahingossa" mäen päällä, niin että oli ihan pakko kävellä alas. Tästäkin tuli huokailuja, mutta lopulta minun annettiin hiihtää toisen oppilaan kanssa kilometrin mittaista tasamaalenkkiä ympäri. Tosin sain kuulla että "kaisamarilla on sentään astma, sinä et vain viitsi yrittää." Tätä samaa kuului sitten vähän jokaisessa lajissa.
Ala-asteen lopulla löytyi lopulta pelastus: pesäpallo. Olin lopulta oikeasti hyvä jossain lajissa, löin pitkälle ja sain usein olla joukkueen kapteeni. Uskotte varmaan että teki hyvää itsetunnolle? :) Kävin jopa liikuntaleirillä, minä, pikkupaksu nörttityttö. Pesistä saankin varmana kiittää liikuntainnostukseni herättämisestä ja terveyteni edes jonkinasteisesta pelastamisesta.
Yläasteella liikuntatunnit muuttuivat radikaalisti, nyt mukana kuvioissa oli liuta testejä, numeroita ja arvosteluasteikoita. Olin aivan kauhuissani, ajattelin ala-asteen lopputodistuksen seiskan tippuvan vielä kutoseen. Mutta eikä vielä, kiitos vihdoin ammattitaitoisen opettajan, numero nousi. Vihdoin joku huomasi kannustaa minua ja verrata tuloksiani muiden sijaan omiin aikaisempiini. Vaikka kuntotestien tulokset olivat aina luokan huonoimpia, sain aina kuulla pari kannustavaa sanaa hyvästä yrityksestä ja innostuneesta asenteesta. Sain myös neuvoja, miten saisin kuntoani parannettua. Lopulta tein elämäni parhaita päätöksiä: ostin kuntosalikortin, aloin käydä lenkillä ja yhä useammin pyöräilin 5 kilsan koulumatkani.
Kuntosalista tuli oikeasti rakas harrastus, lenkkeilystä osasin nauttia silloin tällöin. Tulokset olivat näkyviä: 9. luokan aikana laihduin useita kiloja, ja kunto parani niin, että juoksin 1500 metrin juoksun melkein 2 minuuttia nopeammin kuin yläasteen alussa. Numerona se oli edelleen säälittävää vitosen luokkaa, mutta hitto että olin ylpeä saavutuksestani. En edelleenkään ollut muihin verrattuna "hyvä" tai kovin laiha, mutta ehkä enempi muodokas kuin enää läski. ;)
Nooo, näistä kuvista voi nähdä, että joku on mennyt pahasti pieleen "kultaisen ysiluokan" jälkeen. (tämä viimeinen kuva on jo lähes inhorealismia, ja mietin pitkään viitsinkö lisätä sen, mutta antaa nyt mennä vaan...) Minun ja liikunnan väliin tuli ensin lukio ja se valtava työmäärä, sen jälkeen pitkittynyt akilesjänteen tulehdus, jonka takia olin yhteensä vuoden ensin totaalisessa ja sitten osittaisessa liikuntakiellossa. Kuntosaliharjoittelu jäi, vuoteen en saanut lenkkeillä, talvisin en pyöräile... Vuoden jälkeen olin niin huonokuntoinen, että liikunta ei enää maistunut, lenkillä oli vaikea hengittää ja en uskaltanut lähteä enää tutulle salille 10 kiloa lihavampana. Päätin siis keskittyä lukemiseen ja käydä kouluni kunnialla loppuun. Tästä sain myös oivan tekosyyn liikkumattomuudelleni, "kun ei ole aikaa". Okei, oli minulla oikeasti myös hirveästi tekemistä, harrastuksia oli noin miljoona, kaikki musiikkia, ei enää yhtään liikuntaa. Kakkosen keväällä pakotin itseni laihtumaan vanhojentansseihin: pussiruokien ja tanssitreenien avulla tipahti noin 3 kiloa, ja olo oli heti mukavampi, pirteämpi ja hieman kauniimpikin. :) Tanssien jälkeen alkoi kuitenkin taas karu arki, jota ryydittivät hieman täysi-ikäisyyden mukanaan tuomat baarireissut. Alkoholi on kavala lihottaja...
En ole ikinä samaistunut lihaviin, en ole suostunut myöntämään olevani paksu. Järkytyn edelleen nähdessäni itsestäni otettuja kuvia, koska peilin edessä onnistun aina jotenkin laihistamaan itseni. Olen kuitenin ihan sinut itseni kanssa, lihavuus ei kiellä minulta mitään. Tuhtikin voi tanssia, ostaa kauniita vaatteita ja pitää vaikka blogia. Laihduttaminen on minulle kuitenkin välttämätöntä ihan oman terveyden ja itsetunnon takia. Nykyisin olen jälleen "löytänyt" liikunnan, käyn salilla ja ryhmäliikuntatunneilla 3-5 kertaa viikossa. Ruokatottumukseni ovat suht terveelliset, olen aina tykännyt pohtia mitä suuhuni laitan, ja terveellisen ruuan kokkaaminen on intohimoni. Olen siis toiveikas, kyllä se vielä onnistuu! :)
